Tiedän että koiran omistajana minun pitäisi rakastaa lenkkeilyä.
Minun pitäisi iloisena mennä pitkin metsäteitä ja rantoja koira iloisesti vapaana juosten, kieli ulkona.
(Maan omistajan luvalla tietenkin.)
Oikeasti.
Ei tarvitse paljon luvista välittää. Koiramme kävelee flexin päässä.
Välillä metrin päässä, välillä puolen metrin.
Välillä huudan sille kun se kävelee niin kiinni jalassa että vahingossa jalka osuu pieneen leukaan joka askeleella. Välillä huudan kun se syö paskaa.
Välillä kiljun hysteerisesti kun leukojen lukkopuristuksessa on joku kuollut eläin.
(kohdattu pikkulintu ja päästäinen)
Välillä kaavitaan pienestä turvasta väkisin jonkun toisen niistelemää nenäliinaa tai mätiä banaaninkuoria.
Lenkkeily ei ole aina ihanaa. Se osaa olla todella todella rasittavaa.
Välillä se voi olla ihan kivaa ja rentouttavaakin mutta mitään en myönnä.
2 kommenttia:
Hyvin tiivistetty! Sitten voisi vielä sanoa, että lenkkeiltävä on säässä kuin säässä, satoi tai paistoi. Paitsi, että meillä ei ainakaan koirat suostu lenkkeilemään kaikissa olosuhteissa. Itse asiassa aika harva keli miellyttää niitä.
Mutta ehkä koiranomistajuuden lenkkeilypakossa on kuitenkin se etu, että olen oppinut tekemään itselle vähemmänkin mieluisia asioita :D Kävelylle lähdetään, vaikka ei huvittaisi. Ja hyvä niin.
Teksti kirjoitettu hyvinkin hermoja raastavan lenkin jälkeen :) Huojennuksena voin todeta että tänään oli melkeimpä rentouttavaa. Rynnittiin metsään ja aurinko paistoi. Tavattiin joku viisikuukautinen karvalapsikin, oli miellyttävää. Tällä kertaa.
Lähetä kommentti