Palmusunnuntai

Olin sunnuntaina vähän masentunut.

Kuten aikaisemmin hieman selitin, vapaapäivät on jotenkin lamauttavia. Kun on ollut viikollakin kaikki illat aikaa "touhuta".

Ystäväni päivitti naamakirjaan kuinka ihania hänen ystävänsä ovat kun olivat järjestäneet hänelle maailman ihanimmat vauvakutsut.

Minua ei siis oltu kutsuttu ollenkaan.

Kaikki minut tuntevat tietävät etten ole mikään vauvaintoilija ja ajatukset kutsuista on todella todella ahdistava mutta hei, koin olevani todella todella yksinäinen ja ulkopuolinen.

Muutenkin kaikki kuulumiset sun muut. En tiedä kenestäkään mitään kun ei kukaan mulle soittele.

Ennen soittelin KAIKILLE mutta koska musta ei pääse mitenkään puhelimessa eroon (kröhöm) niin vastaanotto oli aika.... vaivaantunutta.

Ymmärsin tämän ja lopetin soittelun. (Siis oikeesti ymmärrän täysin että mun turhanpäiväset "Reino söi taas yhden kaukosäätimen ja kakkaa lenkillä" - tyyliset jutut ei oikein jaksa lämmittää.)

Lopputulos: Olen aika yksinäinen. 

Pilven kultareunus: Mulla on ihmisiä jotka ei pääse musta MITENKÄÄN eroon. 

Mulla on maailman ihanin mies, joka tulee työpäivien jälkeen kotiin vaikka se voisi lähteä karkuunkin. (Tosin se tulis varastamaan ton koiran matkaansa kun nukun.)

Ja 4 maailman mahtavinta ja sekopäisintä siskoa.

Ja maailman paras äiti.

Hädän hetkellä on siis AINA joku johon voi turvautua. (Vaikka vaan sillon kun "Reino syö taas yhden kaukosäätimen ja kakkaa lenkillä") 

Ja kun olin sunnuntaina maailman yksinäisin ihminen, äitillä vieraillut siskoni soitti.

"Tuu tänne."

Ja sinne me mentiin. 

Tehtiin ruokaa ja katottiin telkkaria. Oltiin vaan. 

Välillä voisi siis vetää henkeä ja olla kiitollinen siitä mitä on.

Eikä aina kitistä ja vinkua asioista joita ei ole.