Tekosyy käydä kaupassa

Olen tosi laiska kaikissa emäntä jutuissa.

Olen tosi huono kaikissa tyttöjutuissa.

Suurinosa tuntemistani naisista kiroilee vatsamakkaroita, käyden siis salilla tai vaikka zumbaten kotona.

Itse kiroilen vatsamakkaroita myös mutta yleiskunnon puuttuessa en edes kehtaa mennä salille.

Olenhan tämänkin jauhanut jo monta kertaa.

Itse tiedostan sen että elän vaan syödäkseni sokeria mutta itsekurin puuttuessa syön sitä samalla reisiä ja vatsamakkaraa hyllyttäen. Ei voi minkään. Aloitan dietin huomenna. Tai ylihuomenna.

Olen siis myös todella laiska käymään ruokakaupassa, johtuen siitä että yleensä meillä on aina kaikki loppu kun sinne lopulta päätyy.

Hirveen raskasta kantaa vessapaperit, leivät, maidot, mehut, levitteet jne.

Helpompi vaan siirtää ja siirtää tätä rasittavaa tapahtumaa hamaan tulevaisuuteen.

Paitsi sillon kun on järkyttävä suklaanhimo. Eli usein.

Sillon laiskinkin emäntä suuntaa lähikauppaan ostoskoria täyttämään.

Palmusunnuntai

Olin sunnuntaina vähän masentunut.

Kuten aikaisemmin hieman selitin, vapaapäivät on jotenkin lamauttavia. Kun on ollut viikollakin kaikki illat aikaa "touhuta".

Ystäväni päivitti naamakirjaan kuinka ihania hänen ystävänsä ovat kun olivat järjestäneet hänelle maailman ihanimmat vauvakutsut.

Minua ei siis oltu kutsuttu ollenkaan.

Kaikki minut tuntevat tietävät etten ole mikään vauvaintoilija ja ajatukset kutsuista on todella todella ahdistava mutta hei, koin olevani todella todella yksinäinen ja ulkopuolinen.

Muutenkin kaikki kuulumiset sun muut. En tiedä kenestäkään mitään kun ei kukaan mulle soittele.

Ennen soittelin KAIKILLE mutta koska musta ei pääse mitenkään puhelimessa eroon (kröhöm) niin vastaanotto oli aika.... vaivaantunutta.

Ymmärsin tämän ja lopetin soittelun. (Siis oikeesti ymmärrän täysin että mun turhanpäiväset "Reino söi taas yhden kaukosäätimen ja kakkaa lenkillä" - tyyliset jutut ei oikein jaksa lämmittää.)

Lopputulos: Olen aika yksinäinen. 

Pilven kultareunus: Mulla on ihmisiä jotka ei pääse musta MITENKÄÄN eroon. 

Mulla on maailman ihanin mies, joka tulee työpäivien jälkeen kotiin vaikka se voisi lähteä karkuunkin. (Tosin se tulis varastamaan ton koiran matkaansa kun nukun.)

Ja 4 maailman mahtavinta ja sekopäisintä siskoa.

Ja maailman paras äiti.

Hädän hetkellä on siis AINA joku johon voi turvautua. (Vaikka vaan sillon kun "Reino syö taas yhden kaukosäätimen ja kakkaa lenkillä") 

Ja kun olin sunnuntaina maailman yksinäisin ihminen, äitillä vieraillut siskoni soitti.

"Tuu tänne."

Ja sinne me mentiin. 

Tehtiin ruokaa ja katottiin telkkaria. Oltiin vaan. 

Välillä voisi siis vetää henkeä ja olla kiitollinen siitä mitä on.

Eikä aina kitistä ja vinkua asioista joita ei ole.

Eräs vapaa lauantai

En osaa nykyistä työaikaani.

En vaan hallitse.

Mulla on viikonloput vapaata ja se on ihan hirveää.

Olen laiskin ihminen mitä maa päällään kantaa. Tekeminen ei loppuisi kesken vaikka kuinka huhkisi kotinurkkia menemään mutta mitä mä teen?

Sen minkä parhaiten osaan eli makaan sohvalla säälimässä itseäni kun ei oo mitään tekemistä.

(Kuvat sellaiselta viikonlopulta jolloin isäntä on ollut kanssani leikkimässä kotia.)

Kun on töissä, tienaa sentään rahaa. On (ainakin olevinaan) hyödyllinen jollekkin.

Isäntä tekee vuorotöitä, iltapainotteisesti, myös viikonloppuisin.

Itse teen aamupainotteista työtä vapailla viikonlopuilla.

Toistaiseksi, äitiysloman sijaisuuden ajan.

Joten otan vinkkejä vastaan siitä miten ihmeessä saan itseäni niskasta kiinni että esim. opettelen virkkaamaan kaikella tällä ylimääräisellä ajalla?

Taas tätä

Koska enhän TIETENKÄÄN voi jättää tukkaani rauhaan niin kiusasin sitä vähän lisää.

Nyt se on pinkki.

Olen todella naurettava kolmekymppinen (tarkennan: täytän 29 vasta loppuvuodesta joten isoon rajapyykkiinhän on vielä tosi kauan...) koska en osaa näköjään vanheta arvokkaasti.

Jep.

Mulla on sit kymmenen vuoden päästä kolme tupsua tukkaa jäljellä ja nekin pissan väriset.

(Kun olen yrittänyt värjätä niitä vaikka vihreiksi.)

Poltan niin paljon tupakkaa että mun tupakka yskä ja suusta putoavat hampaat kiinnittää varmaan ensin kuitenkin huomion.

Mikä ikäkriisi?

Ei mulla ainakaan.

Liikuntapäiväkirja.

Tiedän että koiran omistajana minun pitäisi rakastaa lenkkeilyä.

Minun pitäisi iloisena mennä pitkin metsäteitä ja rantoja koira iloisesti vapaana juosten, kieli ulkona.

(Maan omistajan luvalla tietenkin.)

Oikeasti.

Ei tarvitse paljon luvista välittää. Koiramme kävelee flexin päässä. 

Välillä metrin päässä, välillä puolen metrin.

Välillä huudan sille kun se kävelee niin kiinni jalassa että vahingossa jalka osuu pieneen leukaan joka askeleella. Välillä huudan kun se syö paskaa.

Välillä kiljun hysteerisesti kun leukojen lukkopuristuksessa on joku kuollut eläin.

(kohdattu pikkulintu ja päästäinen)

Välillä kaavitaan pienestä turvasta väkisin jonkun toisen niistelemää nenäliinaa tai mätiä banaaninkuoria.

Lenkkeily ei ole aina ihanaa. Se osaa olla todella todella rasittavaa.

Välillä se voi olla ihan kivaa ja rentouttavaakin mutta mitään en myönnä.

Pullaa

Olen sitä mieltä että mun pitäisi syödä paljon paljon terveellisemmin.

Pitsataksi kurvaa meidän pihaan aika usein ja sen lisäksi olen hyvin hyvin hyvin riippuvainen sokerista.

Lisäksi omistan itsehillintää ihan 0%.

Mitä enemmän mietin syömistäni, sen enemmän syön.

Liikunkin liian vähän. Mitä enemmän sitäkin mietin sitä enemmän väsyttää niin paljon etten jaksa.

Lisäksi ajatus salilla hikoilemisesta nolottaa (ja kyllä mulla on salikortti) koska tuskin jaksan tehdä siellä mitään ja sen lisäksi teen varmasti liikkeitä väärin ja loukkaan jonkun paikkani.

Reväytän jotain, en pääse laitteesta enää pois ja pissaan housuun.

Eiks oo tarpeeksi hyvät uhkakuvat olla menemättä ollenkaan?

Epäonni

Rikoin sitten peilin.

Oma naama ärsyttää kyllä mutta uskokaa pois, tämä oli ihan puhdas vahinko.